On lauantai syyskuun 12 pvä. On tullut valvottua on tullut mietittyä. On pilvistä koko yön kestäneen sateen jälkeen. Tänäänkin tuulee kovaa. Se sai minut miettimään kuten otsikko sanoo, uskoani. Kyllä minä kuulun kirkkoon. Käytän sitä kylläkin vain pakon sanelemana.
Minun kirkkoni löytyy metsästä, luonnosta ihan mistä vain. Minun uskoni ei tarvitse kallista tehtyä näyttämöä toteutuakseen, sopiakseen rukouspaikaksi ja rukoukseni jotka haluan kiitoksen, pyynnön ja toiveen muodossa esittää voin ohjata suoraan ISÄLLE missä vain, ilman seremonioita ja ilman välikäsiä ja se tarkoittaa esimerkiksi pappia. Minun ei tarvitse niitä äänen mutista, vaikka vaan ajatella ja kyllä niitäkin kuullaa siellä minne ne lähetän. Vielä joku aika sitten ajattelin, kirkon usko sisältää rakkauden ajatuksen, toisen ihmisen hyväksymisen ei arvostuksen korostamisena ja ihmisen luokitteluna. Tänä päivänä taitaa olla niin, että ainakin osa papeista on niitä mitä äitini aikoinaan sanoi, leipäpappeja, ei niinkään kutsumuksensa vaan rahan takia. Mietin myös mistä me maksamme kirkollisveroa, onko sillä aina oikeat kohteet?
Puhutaanpa vielä tästä päivästä ja ehkä säästä. Parhaillaan sataa ja tuulee. On kovasti syksyistä. Mielikin on syksyn tunnelmassa, hieman apea.
Kun ajatuksen juoksu lakkasi, tuntuu ettei ole mitään sanottavaa taitaa olla paras vain hiljalleen lopetella kirjoittelu, ja tuntuu että huominen päivä ainakin suurelta osin menee yritellessä Jappe Onneli sadun lopetteluun. Huomisessa on kyllä yksi todella loistava asia joka on mainittava Memmu tulee ja taas parannellaan maailmaa.
Eilinen jäi taakse huominen on vasta tulossa !
Raijaorvokki