Tuo kovasti jonkun mielestä arkinen ja ehkä tylsäkin soitin, nimitellään sitä kummalla tahansa nimellä, sillä on ollut minun elämälleni hyvin tärkeä osa. Siksi kai sitten tykkäänkin siitä. Kymmeniä vuosia kestänyt joidenkin mielestä pahamaineinen ns. ”kapakkalaulaja” urani. Sitähän se oli, laulua muumuassa tanssivalle, juhlivalle yleisölle. Olin kuitenkin vain oman elämäni tähti , tosin keikalla tunsin joskus olevani jopa tähtenä muidenkin elämässä ainakin hetkellisesti. Arki unohtui, sain olla, jos mahdollista nätti, sain olla oma iloinen itseni. Nuo ” Uraani ” läheisesti liittyvät kapakkamuusikot he olivat kuin samaa perhettä, tosin suurelta osin vain keikoilla. Jokaisella oli oma perheensä ja päivätyönsä. Tuntuu ettei se ollut vain minulle tämä harrastus irti pääsyä arjesta se oli myös lisäansioita, ansioita jotka eivät olleet läheskään tähtiluokkaa. Vieläkin muistelen ja jopa ikävöin niitä aikoja. Ikävä kyllä laulamattomuus on tehnyt sen, etten enään kykene laulamaan. Saattaisi se jotenkin ehkä palautua jos aloittaisin aamuni äänen avauksella, edes.
Nyt elelen leskenä. Kaksi vuotta tulee kohta täyteen. Onko se vähän vai paljon ? Suurin suru on ohi. On päiviä etten itkeskele. Häpeäkseni sanon itsekseni, nyt kun olen tottunut elämään vain itselleni, ilman aikatauluja, tunnen olevani vapaa. Ei, ei Jukka ole unohtunut. Siellä hän on sydämessäni ja kuvana seinällä. Melkein joka päivä siinä jonkin aikaa palaa kynttilä ja kukista Jukalle on huolehdittava. Loviisaan ja kauppaan meno päivinä sitä kynttilää en uskalla sytyttää, saattaa muuten jäädä palamaan.
Kävi minulla vieraskin tässä maanantai aamuna kaiken lisäksi mies vieras. Hänellä oli avustusten haku Lapinjärveltä ja jokin toinenkin paikka täälläpäin, nimeä vaan en muista. Hän ihasteli ja ihmetteli taulujani ja vahamaalauksiani noin niinkuin entisenä calleristina. Sitten jo kiirehtikin lahjoituksia hakemaan. Ei hän häiriintynyt Jukan kuvasta, kukista eikä palamassa olleesta kynttilästä.
Siitä oli seurauksena se, että torstaina naapurini tavoistaan poiketen toi postini joita en ollut lakon takia vaivutunut edes hakemaan, kysyen vaisusti kuin vihjaillen, onkos tytöt käynyt, on Tytti käynyt ja ollut yötäkin, vastasin. Vähän hän siinä vielä viivytteli ja jäi lisätietoa odottelemaan.
Vähän tuli semmoinen olo, Odotettiinko kohdallani, että minunkin elämäni piti loppua Jukan kuolemaan ? Jos odotus on semmoinen, mitä iloa onkaan sitten käyttää elämiseen tämä elämä ilman pitkäaikaista miestäni, rakastani, kumppaniani, ihanien tyttärieni isää. Haluaisiko edes hän, että olen elävänä kuollut leski. Pistääpä miettimään.
Kuten sanon, eilinen on jäänyt taakse, huominen on vasta tulossa.
Raija Orvokki