Luvattiin sadetta. vielä ei sada,aurinko paistaa. Tässä kipuilen miettien menenkö reippaale lenkille vai otanko näin laiskasti ihan vaan itseni kanssa kiukutellen. Ehkä se on kuitenkin se parempi ratkaisu näin mökötys aikaan. Olen asunut täällä Ruotsinpyhtäällä viisi vuotta ja olen edelleenkin uusi vieras. Kylä koostuu kai vain muutamasta suvusta joten kylä yhteisö on kovasti samaa perhettä, johtuen kylällä olleeseen ja lopettaneeseen työllistäjään, sähkötarvike tehtaaseen. Tänne muutettuamme edesmenneen mieheni kanssa tulin aika pian huomanneeksi kylän sisäänlämpiävyyden ja sen ettei voi olla kovin avoin. Oli paljon asioita jota meikäläinen paljon elämänsä aikana liikkuneena ja monella alalla työhistoriaansa kartuttaneena ei oikein osaa suhtautua niin pieneen aihealueeseen mihin kyläläiset ovat tottuneet. Huomattavasti kapea-alaisemmat näkemykset aiheuttivat minuun kohdistuneita kysymyksiä. Mieheni elinaikana ihan niiden viimeisinä vuosina tänne muutettuamme, emme edes ehtineet tai voineet juurikaan tutustua uuteen kotikaupunkiimme. Sitten hänen pois menonsa jälkeen ei minua enään edes juuri suhtautumisesta minuun johtuen, enään edes kiinnosta. Ei ole ollut mitään ns. kotoutumisen halua. Varasto on täyttynyt tyhjistä pahvi laatikoista kuin odottaen muuttoa. Enään ei kotiin tullessa ulko-ovi kutsu astumaan ovesta sisään. Olen parkkeerannut itseni päiväkausiksi sisälle en edes halua avata kukkapihan ovea mennäkseni sinne istumaan, viihtymään kahvi mukini kanssa. Tunnen itseni todella moneen suuntaan ulkopuoliseksi. On tunne etten elää ketään varten eikä kukaan ole minua varten. Memmu sanoi taas sen mitä minulle on sanottu jo kolme vuotta, kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan! No, ei todellakaan! enkä minä pidä ajatuksesta että pitäisi keksiä tapa tavata tuntemattomia ihmisiä. Minulla ei ole koskaan ollut niinsanottuja sydänystäviä. ehkä juuri siksi etten halua enkä osaa tutustua ihmisiin. Viihdyn yksin mutta nyt viimeaikoina on tullut vaikeita hetkiä kun herään siihen uuteen ajatukseen, olen todella yksin. Olenhan minä oikeastaan koko elämäni ollut yksin, henkisesti. Silloin kun oli perhettä ympärillä, sitä yksinäisyyttä ei voinut tuoda julki eikä se näkynyt ulos päin. Nyt se on yllättänyt minut todella tunnen sen yksinäisyyden. Nyt se suru joka vielä kaksi vuotta sitten oli läsnä se on vähentynyt mutta tilalle väsymyksen helpotuttua on tullut sitten se yksinäisyys. Mutta on aika ottaa itsestään niskasta ja reipastua jos vaan osaa. Sen aika on vielä sitten joskus, huomenna kuka tietää , kuka kokee ja kuka näkee?
Eilinen oli ja meni, huomisesta emme tiedä ?
Raijaorvokki